Soittolistalla: Jonathan Johansson

jonathan_johansson (1)

Sick of den här utsikten,
har varit för mycket i den
men den är ny för dig.
Du pekar på Stockholm och säger:
I like this.
It’s not Rome but nothing is. 

Katupöly rahisee keuhkoissa ja aurinko lämmittää vaivihkaa villakangastakin selkämystä. Kaupungin ääriviivat väritetään värikynillä ja vastaantulijoiden kasvot muuttavat muotoaan, mutta kaikki tuntuu pohjimmiltaan ihan samalta.

Kulkisin mielummin Mechelininkadun sijasta Hornsgatanilla, vaihtaisin metroon Mariatorgetin asemalla ja jatkaisin matkaa Skeppsholmenin rantaviivalle. Valtaisin puistonpenkin, korkkaisin viinipullon ja antaisin Slussenin kuhista vastarannikolla.
Tuuli puhaltaisi nahkatakin sisään ja sormet jäätyisivät vinkkuflindaan kiinni. Spelar ingen roll, kuten Jonathan Johansson toteaisi ja jatkaisi illan hämärtyessä seuraaviin bileisiin.

Photo: Jonathan Johansson

Soittolistalla: Velour Afternoon

velour_afternoon

Pysäyttäkää painokoneet ja välittäkää vaaratiedotteet telkkariin! Alkuvuosi ei ole juuri antanut aihetta uusille musiikkipostauksille, mutta nyt kolisee ja kovaa.

Maailmaani ravisteli kohtalokkaana tiistaiyönä Velour Afternoon -niminen yhtye, jonka löysin vahingossa Tumblrista. Klikkasin levyn soimaan Spotifystä ja tiesin heti ensimmäisistä soinnuista lähtien, että nyt on postauksen paikka. Jenkkibändi osui siihen kohtaan meikäläisen musikaalisessa mielessä, joka leimahtaa liekkeihin tietystä säröstä ja rumpukompista.

Olet kanssani melkoinen edelläkävijä, sillä yhtyeellä on tällä hetkellä Facebookissa yhteensä 50 tykkääjää. Bändistä ei ole siten paljoa kertoa, mutta musiikki puhuu onneksi puolestaan. Debyyttialbumi Mexican Pain Pill kuvastaa Velour Afternoonin soundia erinomaisesti: happoisessa cocktailissa on huuruja Davila 666:n friikkeilystä ja Black Lipsien sekoilusta. Psykedeliaa piisaa, mutta musiikin muotokieli on varsin juureva.

Velour Afternoon kuulostaa omalle nuoruudelleni. The Crampsille, Wanda Jacksonille ja The Velvet Undergroundille. Parasta tässä kaikessa piripäisessä vuodatuksessa on kuitenkin se, että keski-ikääni on onneksi vielä 15 vuotta ja Velour Afternoonin matka on vasta alkamassa. Pääset reissuun mukaan Spotifystä.

Miltä maistui? Maistuiko hyvältä? Siinä tapauksessa pidät varmasti myös vuonna 2012 julkaisemastani soittolistasta, jonka löydät täältä

Photo: Velour Afternoon

Soittolistalla: Gallant

gallant

Yle Teema vyörytti Grammy-gaalan punaisen maton kotikatsomoihin vihdoin viime sunnuntaina. Adelen ja Beyoncén upean kemian lisäksi tapahtumasta jäi mieleen päällimäisenä yksi nimi, josta olen halunnut kirjoittaa jo aikaisemmin. Yksi viime vuoden suurimmista tulokkaista ja R&B-musiikin pelastajaksikin kutsuttu Gallant oli ehdolla vuoden parhaaksi urbaanin albumin tekijäksi ja ihan syystä. Seuraavassa kolme syytä lisää, miksi sinun tulisi rakastua Christopher Gallantiin.

1. Kompleksiset kappaleet

Gallantin operoimalla kentällä on tällä hetkellä tunkua, mutta debyyttialbumi Ology erottuu kilpailijoistaan selkeillä sävelillä. Sävellykset ovat kunnianhimoisia, mutta selkeitä pop-biisejä, joiden taustalla tapahtuu valtavasti. Läpimurtohitti Weight in Gold on mainio esimerkki levyn jakomielitautisuudesta: kappale tasapainottelee helkkarin koukuttavsti orgaanin motown-soundin ja galaktisen säksätyksen välillä.

2. Älytön ääni

R&B-kentällä on kuultu viime vuosina valloittavia ääniä jonoksi asti, mutta Gallantin laulussa on sopivaa uutuuden viehätystä. Laulaja lämmitteli Sufjan Stevensiä vuoden 2015 kiertueella, minkä seurauksena YouTubesta löytyy artistien yhteisnauhoite Stevensin Blue Bucket of Gold -kappaleesta. Gallantin falsetti oli ensimmäisellä kuuntelukerralla niin fyysinen kokemus, että säpsähdin ja säikähdin olan takaa.

3. Sekaiset sanoitukset

Gallantin ura otti omien sanojensa mukaan aivan uuden suunnan rohkeamman biisinkirjoitustavan myötä. Sanoitukset täyttyivät lopulta mieleenpainuvista metaforista, rohkeasta tarinankerronnasta ja vellovasta ajatuksenvirrasta. Open Up on yksi levyn sanoituksellisista helmistä.

Parin viikon takainen #tb-postaus sisälsi Gallantin kaltaisen oman tien kulkijan musiikkia. Löydät jutun täältä

Photo: Gallant

Soittolistalla: The Holy

the_holy.jpg

Suomalaisen musiikin kuuntelu on tuottanut hirveästi tuskaa ja ahdistusta viime vuosina. Suurten levy-yhtiöiden kilpajuoksu isoimman striimaushitin perässä Mirvamaijaellinoorat keihäänkärkenään on näyttänyt julmetun nololta ja valtavirran ulkopuolella liikkuvaan materiaaliin en ole jaksanut enää syventyä lopetettuani hommat rosvopäällikkönä. Yhdestä bändistä olen kuitenkin kuullut radiohiljaisuuteni aikana erityisen paljon hyvää.

Kuinkakohan monen suomalaisen bändin syntyhetki liittyy jollain tapaa jääkiekkoon tai jalkapalloon? En tiedä, eikä voisi vähempää kiinnostaa, mutta The Holyn tarina sai myös jostain syystä alkunsa penkkiurheilun äärellä. Urheiluhullut ovat sen jälkeen rynnineet vaivihkaa klubien lavoille, festareiden estradeille ja Nick Trianin Soliti-levylafkan talliin.

Yhtyettä kuvailleet myyntispiikit kulkivat jotakuinkin näin: “Ne on on tosi hyvii, tosi kovaäänisii ja tosi kovii livenä!!“. En mennyt halpaan siltä seisomalta, vaan aloin nautiskella The Holystä vasta tämän vuoden puolella. Ehkä ihan hyvä näin, sillä Spotifyyn ladatuista biiseistä saa jo ihan hyvän kuvan siitä, mistä tässä kaikessa on kyse: rummuista, kaiuista ja kohinasta eli kaikista hyvän livebändin mittareista.

On mulla jo lempibiisikin. Sen nimi on Can’t Remember Your Name ja se poikkeaa The Holyn muusta tuotannosta selvin sävelin. Kappale on yhtyettä popeimmillaan ja sen haikea tunnelma rinnastuu Immanu Elin ja Explosions in the Skyn tyylisiin pensselinvetoihin. Ihana biisi ja bändi, tässähän ihan innostuu musiikista jälleen!

The Holy: Spotify/Facebook/Instagram

Photo: Soliti

Soittolistalla: Kim Cesarion

Kotimaiset soittolistat ovat täyttyneet viime vuosina suomenkielisestä musiikista ja yhdentekevistä sooloartisteista, jotka julkaisevat sinkun tai kaksi ja katoavat sen jälkeen kartalta. Vieraskielisestä, suomalaisesta popmusiikista on tullut vuosien saatossa kirosana samaan aikaan kun länsinaapurissa on panostettu yhden jos toisenkin artistin kansainväliseen uraan.

Kim Cesarion on yksi Tove Lon, Zara Larssonin ja Icona Popin vanavedessä kulkeneista ruotsalaisista artisteista, jotka ovat tulleet lähivuosina tunnetuiksi myös kotimaansa rajojen ulkopuolella. Cesarionin Undressed-hitti soi tiheään tahtiin myös Suomessa ja nousi soittolistoille jopa Australiassa asti. Debyyttialbumi jäi kuitenkin valtavan hypen jälkeen suutariksi ja läpimurto puolitiehen ensimmäisellä yrittämällä.

Uutta albumia on kasattu kaikessa hiljaisuudessa, jonka rikkoi viime viikolla julkaistu Therapy-single. Kappale on taattua Cesarionia, mutta jokin on muuttunut. Jenkkityylinen positiivisuus on vaihtunut ruotsalaiseen melankoliaan ja Kentin Vapen & Ammunitionin kaltaiseen tuotantoon. Sanoitukset ovat suoraa jatkoa debyyttialbumin tarinoille, mutta ovat sellaisenaan tarkka toisinto dvsn:n Do It Well -hitistä.

Cesarion esitti kappaleen viime viikolla televisiokanavan aamushow’ssa. Se löytyy tämän linkin takaa.

Kim Cesarion released his new single last week and it’s amazing! Therapy is a combination of Kent-esque production and dvsn lyrics crowned with Kim’s special voice.