Vastuunsiirtotöitä

Photo 15-10-2018, 20.21.31.jpg

Teen päivittäin ihmisen pahinta perisyntiä ja luen Jodelin juorukanavia. Palstan käyttäjät ovat vaahdonneet viime ajat yhä useammin suomalaisten maailmanmatkaajien, erityisesti sosiaalisen median vaikuttajien, lentokilometreistä ja se on toki paljon parempi juoruilun aihe kuin monet muut henkilökohtaiset asiat.

Viime viikolla sovelluksessa liipaistiin käyntiin kuitenkin sen sortin sarjatuli, että meikäläisen ajatukset menivät toden teolla sekaisin. Mungolife-blogin Anna julkaisi torstaina ilmastonmuutosta käsittelevän postauksen, sitten toisen ja Jodelissa roihusi lopulta usean kymmenen avauksen mittainen rovio. Annan teksti sisälsi useita raflaavia kommentteja, joita en kykenisi itsekään allekirjoittamaan ja jotka kuulostavat omaan korvaani todella kyynisiltä.

Mietin hetken oman näkökulmani jakamista Annalle, mutta lopulta aloin miettiä omaa elämääni ja tietokoneen äärellä syömääni ruisleipää, jonka juuri roudasin Osloon 72 tunnin Helsingin reissulta ja ymmärsin, että voin tehdä koko maailmanlaajuisen ongelman eteen paljon enemmän kuin lataamalla tuntojani tuntemattoman ihmisen kommenttikenttään.

Bloggaajista, vloggaajista ja muista vaikuttajista on juteltu keskustelupalstoilla toki jo maailman sivu, mutta viime aikoina ammattiryhmä on korvamerkitty myös maapallon pahimmiksi saastuttajiksi ja syntejä on lueteltu sosiaaliseen mediaan pienen pyhän kirjan verran. Se on hieman kummallista, sillä vaikka sisällön tuottaminen sosiaaliseen mediaan on totta vie julkista puuhaa ja tekstien ja tekojen kuuluukin herättää ajatuksia, ilmastonmuutoksen edessä taidamme kuitenkin melkein kaikki olla länsimaisina kuluttajina ihan samalla viivalla. Suurin osa tavallisistakin ihmisistä päivittää sosiaalista mediaa ja inspiroi siinä samalla lähipiiriään roskaamaan Aasian rantaviivoja.

Jodelissa käytävä keskustelu ilmastonmuutoksesta on toki vain jäävuoren sulanut huippu ja rakentavaa keskustelua käydään myös muissa kanavissa, mutta meikäläistä on silti harmittanut ihan helvetisti tuntemattomiin kohdistuva, syylllistävä keskustelukulttuuri. Vaikuttajat toki vaikuttavat lukijoiden ostopäätöksiin tavalla ja toisella, sekä omalta osaltaan syleilevät kulutuskeskeistä kulttuuria, mutta tärkeimmät, ilmastonmuutosta ylläpitävät rakenteet sijaitsevat jossain aivan muualla. Suurin osa meistä pitää kapitalismin rattaita pyörimässä myös ihan omien duuniensa tai opiskeluidensa osalta ja vähät välittää siitä, millaisista asioista eduskunnan kabineteissa keskutellaan.

Toivottavasti tämä kommentti ei pistä pahasti silmään, mutta monessa Jodeliin ja muille keskustelupalstoille livahtavassa kommentissa lienee kyse vastuunsiirrosta. Ilmastonmuutos on näkynyt ja tuntunut tänä vuonna kirjaimellisesti lehtien sivuilla ja kesäkuumalla makuuhuoneessa, joten en ihmettele, jos omaa maailmantuskaa täytyy siirtää muiden harteille näpyttelemällä vihapostia Hennes & Mauritzin sovituskopissa tai lentokoneen matkustamossa lähtöä odotellessa. Ja se on ihan helvetin absurdia.

Miettikää, mitä kaikkea Annan postauksen jälkeen Jodeliin ladatulla energialla olisi voinut tehdä? Sillä raivolla olisi ommeltu koko kansalle kestopussit, lahjoitettu luonnonsuojelujärjestöille pieni omaisuus ja viety muutamat kansalaisaloitteet eduskunnan lakivaliokunnan kokouspöydille. Niillä sanoilla olisi ladattu valtava määrä verran painetta poliitikoille, jotta tulevien eduskuntavaalien jälkeinen hallitus ymmärtäisi siirtyä sanoista tekoihin.

Siinä sivussa jokainen kommenttikenttään avautunut henkilö olisi voinut istua alas ja funtsia hetken aikaa kaikkia menneitä etelänmatkoja, halpamuotiin otettuja kulutusluottoja ja maahan viskottuja tupakantumppeja. Sitä hiilijalanjälkeä, joka kasvaa kasvamistaan sillä aikaa, kun vilkuilemme Woltin applikaatiosta minuutteja muoviin pakatun noutoruoan saapumista odotellessa ja joka roudataan kotiovelle puolen kilometrin päässä sijaitsevasta ravintolasta.

Ymmärrän, että tilanne on vuonna 2018 jo siinä pisteessä, että syytöksillä on juuri nyt paikkansa ja aikansa. Ja totta helvetissä omia mielipiteitä saa ja pitääkin latoa vastineeksi mielipidevaikuttajien luomalle sisällölle, mutta senkin ajan voisi käyttää ehkä silloin tällöin muihin asioihin. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vaihtelun vuoksi, jos jättäisimme mielummin seuraamatta kaikkia niitä kuluttajia, jonka kulutuspäätöksiin emme usko, ja ohjaisimme syytöksemme ja kritiikkimme vaikka omaan lähipiiriin, jonka kanssa voimme käydä ihan oikeaa keskustelua ja poliitikkaan, jossa vedetään niitä kaikista tärkeimpiä linjavetoja?

Ja samalla keskittyisimme omiin valintoihin, tekoihin ja päätöksiimme, sillä yhdelläkään syytöksellä ei ole mitään merkitystä, mikäli piikki omassa lihassamme ei pistä riittävän syvälle.

Terveisin,

Bloggaaja, joka on syönyt tänä vuonna jo ihan liian monta kiloa lihaa, lentänyt turhan monta kertaa Pohjoismaiden välillä ja päätynyt lopulta asumaan sekä tukemaan kansantaloutta, jonka pääasiallinen elinkeino on maaöljy.

//

I don’t usually write about politics or other global issues, but this time I just had to open up about a topic that’s been bugging my mind for a long time. So here we have a blog post discussing climate change from the Finnish perspective and that is also the reason why I won’t be translating it in English.

My main point in short is that instead of talking bullshit about other people’s decisions, I’d love to see more actions and understanding, instead hate and accusations. In the end, we’re standing together in this deep shit and if we’re not able to focus our energy in acting and caring instead of hating, we can just keep on watching the flames.  

Photo: Tomi Mustikka

Rajaton

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“She read Andy Warhol’s books and realized that what most people want, when they dream of fame, is not necessarily wealth or power but limitlessness: the ability to change.”
Rachel Syme, The New York Times.

Lady Gaga on taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan ja taiteilija on esiintynyt jo ties miten monessa mediassa A Star Is Born -elokuvan ensi-illan lähestyessä. Varastin oheisen sitaatin uunituoreesta The New York Timesin haastattelusta, jonka kirjoittanut Rachel Syme analysoi huumaavan tarkalla otteella Gagan ympärillä huojuvaa tähtiauraa. Teksti resonoi jossain syvällä solutasolla.

Lienee paikallaan mainita heti alkuun, että julkisuus ei ole ollut koskaan Gagan tapaan päiväunieni kohde tai ehkä oli ensimmäisellä luokalla, kun sain joululahjaksi A-Teensien ja Britney Spearsin cd-levyt, mutta se on jo toinen tarina. Tämän avautumisen päiväys on tässä päivässä.

Olen opiskelujeni osalta siinä tienristeyksessä, että paluu työelämään alkaa tulla vähitellen ajankohtaiseksi. Se tuntuu samalla ihan tosi ihanalta ja kammottavalta ja ansioluetteloani päivittäessä olen ymmärtänyt, että näytän sen perusteella lähinnä jakomielitautiselta ja sitoutumiskammoiselta. Olen singonnut sinne sun tänne, huvipuistosta mainostoimistoon, narikkapojasta projektipäälliköksi ja amiksesta yliopistoon.

Symen sitaatin luettuani muistin taas, mistä tässä kaikessa on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana kyse. Muutos on ollut mulle polttoainetta, jota olen käryttänyt rikkoessani omia henkilökohtaisia ja ammatillisia raja-aitojani. Minua on aina ahdistanut ajatus siitä, että kouluttaisin itsestäni yhden tempun ponin, jonka kaviot kopisevat koko loppuelämän samojen askelsarjojen mukaan. Sen takia olen viettänyt leijonanosan aikuiselämästäni jossain siellä mukavuusalueen toisella puolen.

Kuten Syme sen tiivisti, olen pyrkinyt urallani fyrkan ja vallan sijasta kohti rajattomuutta. Siinä saattaa olla hieman selittelemistä ja se todennäköisesti näyttää kummalliselta ansioluettelossa, mutta se on lopulta aika yksinkertainen asia. Toiset tahtovat vahvan ammatillisen leiman ja lokeron, mutta uskon itse jatkuvaan muodonmuutokseen.

Olin pari viikkoa sitten raksaamassa Kaarina Kaikkosen We Are Still the Same -installaatiota Oslon oopperatalon vastarannalla. Taitelija kysyi minulta useaan otteeseen työn lomassa, mitä helvettiä johtamisen opiskelija tekee niittipistooli kädessä UFFin lahjoittaman paitameren keskellä.

Sitä ihmettelin hetken minäkin, mutta en enää.

Siellä meikä pisti taas yhtä raja-aitaa paskaksi.

//

“She read Andy Warhol’s books and realized that what most people want, when they dream of fame, is not necessarily wealth or power but limitlessness: the ability to change.”
Rachel Syme, The New York Times

I love Lady Gaga and I’m so happy that she’s had more airtime in media while promoting her new movie, A Star is Born. The citation above is taken from The New York Times article revolving around Gaga’s stardom and fame, written by Rachel Syme and it hit me hard. 

I guess it’s worth mentioning at this point that I’ve never really dreamed of being a celebrity. Still something in Syme’s words felt so meaningful, especially when reading it in my current life situation.

I’m finishing my studies next spring, meaning that I have to start penetrating to the job markets again asap. It feels strange and updating my cv and resume has been for some reason a dreadful experience. Going through things that have happened to me career wise and academically during the past years has led to me thinking of fundamental questions, like if anything makes sense anymore. I’ve been doing way too many things in my past and looking at my resume gives a picture of me as lunatic who hates decision making and committing to anything for more than a few weeks.   

Reading Syme’s article and especially the quote above made me realise a lot about my career. What I’ve been looking for is not definitely fame, money or power but limitlessness. I love change and I’ve never seen myself as a one trick pony. Instead, I’ve seen myself as someone who keeps growing and evolving continuosly.

That’s for sure how I’ll keep thriving in the future as well. 

Photo: Tomi Mustikka

Draaman kaarella

Processed with VSCO with s3 preset

Päivän turha fakta: suurin osa informaatioteknologiaan liittyvistä muodonmuutoksista epäonnistuu dramaattisesti. Sama pätee ihmisiin, ihmiselämään ja niitä muovaaviin muutostarinoihin. Niin, minä uskon mittavien elämänmuutosprojektien sijaan siihen, että ihoa on parempi luoda uusiksi pieni pala kerrallaan: jättää jotain silloin tällöin jälkeensä ja painaa kaasupoljinta kevyesti pohjaan sopivassa käänteessä.

Ja niitä pieniä muutoksia voi dramatisoida mieleisekseen muutamilla lavasteilla. Oman elämäni draaman kaari vaati ympärilleen uuteen kotikaupunkiin sopivaa tuoksua ja sellaista vaatetta, joka käy yksi yhteen uuden auran kanssa. Sellaiset myös lopulta löytyivät, Byredolta ja Dries Van Notenilta.

Kirjoitin Byredon Bibliotheque-parfyymista jo viime vuonna ja niinhän siinä sitten kävi, että tuoksu kietoi nuottinsa meikäläisen ympärille brändin omalla tiskillä Göteborgin Nordiska Kompanietin hajuvesiosastolla. Bibliotheque on eittämättä yksi kaikkien aikojen ikonisimmista tuoksukynttilöistä, mutta maineestaan huolimatta tuoksu toimii vangitsevan hyvin myös iholla.

Dries Van Notenin tasaraitaneule löytyi puolestaan Soto Storen alennusmyynneistä. Nostin nettikauppaa selatessani kulmiani paidan oudohkolle mustan ja suklaanruskean väriyhdistelmälle, mutta rakastuin palavasti puettuani neuleen päälleni. Mikä lie paitaa vaivaa, mutta sitä pitäessä on jostain syystä ihan helvetin voimakas olo.

Se sopii tähän hetkeen vallan mainiosti, sillä uusia kulmia ei sovi ottaa haltuun ilman pientä maailmanvalloittajalta lainattua askelta.

//

I hate consumerism (like we all do) but I also believe that new beginnings have to be cherished by purchasing something new. I knew right away when I moved to Oslo that I need a signature scent for this period of my life, accompanied with clothing that matches with my new aura. 

I love Byredo perfumes and I’ve written about the brand multiple times on my blog. I guess writing about the Bibliotheque perfume last year was a sign, because the scent was already calling my name at Byredo’s stall at NK department store in Gothenburg. Bibilotheque is one of the most iconic scented candles ever, but the notes work so well on skin too.

Dries Van Noten’s striped shirt is the wardrobe staple I’ve been secretly longing for for ages. I was initially a bit hesitant about the colour combination of black and brown, but when I tried it on, I knew immediately that it is the best companion for my new Byredo scent.  

Photo: Tomi Mustikka / ✉️ tomi.mustikka@gmail.com

Perillä

Processed with VSCO with u3 preset

Sitä tahtoisi toisinaan niin kovasti tietää, miltä elämä näyttää tietyn ajanjakson päästä. Olisi kiva juoruta omista ihmissuhteista, vilkaista pankkitilin saldoa ja tarkistaa palkkakuitista, mikä taho rahoittaa kaikkea päämäärätöntä sekoilua.

Tulin tässä syvällisten pohdintojen jälkeen kuitenkin sellaiseen lopputulokseen, että parempi vain ettei tulevasta tiedä, sillä siellä tietoisuuden toisella puolella odottaa usein jotain sellaista, josta ei olisi osannut koskaan haaveilla.

Niin hyvässä kuin pahassa.

Ja niin siinä sitten kävi, että olen ottanut viimeisen parin viikon ajan peilikuvia Helsingin ja Göteborgin sijaan oslolaisen opiskelija-asuntolan muovimatolla poseeraten. En ole tainnut ikinä, ainakaan sillä lailla tosissaan, haaveilla Norjaan muuttamisesta, mutta tänne minä nyt kuitenkin päädyin ja elämä Oslossa on tuntunut kahden viikon perusteella ihan tosi kivalta! Ihmiset ovat ihania, seikkailtavaa riittää hetkeksi ja uudet kotikulmat ovat tuntunut kaikessa kirjavuudessaan inspiroivilta.

Että kiitos vain kysymästä, meikäläiselle kuuluu näin elokuun viimeisenä maanantaina oikein hyvää.

Mitä sulle kuuluu?

//

How are you doing?

I’m doing very, very well. Things have changed a bit since the previous blog post and for the past two weeks I’ve been lucky to call Oslo as my new home city. I never really dreamt of moving to Norway but I’ll be staying here now until December or who knows, maybe even longer. 

Before making up my mind where to live next year, I’ll continue settling down to my new neighbourhood and taking selfies on the plastic floor of my tiny dorm room. 

Photo: Tomi Mustikka

Stranger in a Room

willy_vanderperre_2016

Huuuuuuhhuh. Perjantaina pitäisi lähteä ja tulla sitten joskus taas takaisin.

Ei oikeastaan jännitä. Ei stressaa, ahdista tai kurista kurkkua. On vain levoton mieli ja kaksi tyhjää matkalaukkua, joiden sisään pitäisi pian sulloa koko maallinen elämä.

Tuki ja turva on löytynyt viime päivinä Willy Vanderperren ohjaamista lyhytelokuvista. Taiteilijan kädenjälki on painautunut muun muassa Pradan, Calvin Kleinin ja Zaran mainoskampanjoihin, mutta Dior Hommelle tehdyt filmit ovat edelleen kaikista rakkaimpia. Kirjoitin niistä blogiin jo joskus aiemmin ja jos totta puhutaan, 10 vuotta vanhat filmit sykähdyttävät edelleen.

Stranger in a Room on pari vuotta sitten valmistunut Dior Hommen kesämallistoa promoava lyhytelokuva, jonka lähdön tunnelma tuntuu tässä hetkessä hirvittävän ajankohtaiselta. On videossa toki paljon muutakin rakastettavaa, kuten taustalla soiva Jamie XX:n biisi sekä The XX:n laulaja Olivier ja yksi kaikkien aikojen suosikkimalleistani, tanskalainen Victor Nylander.

Ehkä nostan perjantaina kytkintä mustissani, ihan vain Vanderperren kunniaksi.

//

Four days 🛫.  

 

Photo: Screen shot from the video / Dior Homme