Vastuunsiirtotöitä

Photo 15-10-2018, 20.21.31.jpg

Teen päivittäin ihmisen pahinta perisyntiä ja luen Jodelin juorukanavia. Palstan käyttäjät ovat vaahdonneet viime ajat yhä useammin suomalaisten maailmanmatkaajien, erityisesti sosiaalisen median vaikuttajien, lentokilometreistä ja se on toki paljon parempi juoruilun aihe kuin monet muut henkilökohtaiset asiat.

Viime viikolla sovelluksessa liipaistiin käyntiin kuitenkin sen sortin sarjatuli, että meikäläisen ajatukset menivät toden teolla sekaisin. Mungolife-blogin Anna julkaisi torstaina ilmastonmuutosta käsittelevän postauksen, sitten toisen ja Jodelissa roihusi lopulta usean kymmenen avauksen mittainen rovio. Annan teksti sisälsi useita raflaavia kommentteja, joita en kykenisi itsekään allekirjoittamaan ja jotka kuulostavat omaan korvaani todella kyynisiltä.

Mietin hetken oman näkökulmani jakamista Annalle, mutta lopulta aloin miettiä omaa elämääni ja tietokoneen äärellä syömääni ruisleipää, jonka juuri roudasin Osloon 72 tunnin Helsingin reissulta ja ymmärsin, että voin tehdä koko maailmanlaajuisen ongelman eteen paljon enemmän kuin lataamalla tuntojani tuntemattoman ihmisen kommenttikenttään.

Bloggaajista, vloggaajista ja muista vaikuttajista on juteltu keskustelupalstoilla toki jo maailman sivu, mutta viime aikoina ammattiryhmä on korvamerkitty myös maapallon pahimmiksi saastuttajiksi ja syntejä on lueteltu sosiaaliseen mediaan pienen pyhän kirjan verran. Se on hieman kummallista, sillä vaikka sisällön tuottaminen sosiaaliseen mediaan on totta vie julkista puuhaa ja tekstien ja tekojen kuuluukin herättää ajatuksia, ilmastonmuutoksen edessä taidamme kuitenkin melkein kaikki olla länsimaisina kuluttajina ihan samalla viivalla. Suurin osa tavallisistakin ihmisistä päivittää sosiaalista mediaa ja inspiroi siinä samalla lähipiiriään roskaamaan Aasian rantaviivoja.

Jodelissa käytävä keskustelu ilmastonmuutoksesta on toki vain jäävuoren sulanut huippu ja rakentavaa keskustelua käydään myös muissa kanavissa, mutta meikäläistä on silti harmittanut ihan helvetisti tuntemattomiin kohdistuva, syylllistävä keskustelukulttuuri. Vaikuttajat toki vaikuttavat lukijoiden ostopäätöksiin tavalla ja toisella, sekä omalta osaltaan syleilevät kulutuskeskeistä kulttuuria, mutta tärkeimmät, ilmastonmuutosta ylläpitävät rakenteet sijaitsevat jossain aivan muualla. Suurin osa meistä pitää kapitalismin rattaita pyörimässä myös ihan omien duuniensa tai opiskeluidensa osalta ja vähät välittää siitä, millaisista asioista eduskunnan kabineteissa keskutellaan.

Toivottavasti tämä kommentti ei pistä pahasti silmään, mutta monessa Jodeliin ja muille keskustelupalstoille livahtavassa kommentissa lienee kyse vastuunsiirrosta. Ilmastonmuutos on näkynyt ja tuntunut tänä vuonna kirjaimellisesti lehtien sivuilla ja kesäkuumalla makuuhuoneessa, joten en ihmettele, jos omaa maailmantuskaa täytyy siirtää muiden harteille näpyttelemällä vihapostia Hennes & Mauritzin sovituskopissa tai lentokoneen matkustamossa lähtöä odotellessa. Ja se on ihan helvetin absurdia.

Miettikää, mitä kaikkea Annan postauksen jälkeen Jodeliin ladatulla energialla olisi voinut tehdä? Sillä raivolla olisi ommeltu koko kansalle kestopussit, lahjoitettu luonnonsuojelujärjestöille pieni omaisuus ja viety muutamat kansalaisaloitteet eduskunnan lakivaliokunnan kokouspöydille. Niillä sanoilla olisi ladattu valtava määrä verran painetta poliitikoille, jotta tulevien eduskuntavaalien jälkeinen hallitus ymmärtäisi siirtyä sanoista tekoihin.

Siinä sivussa jokainen kommenttikenttään avautunut henkilö olisi voinut istua alas ja funtsia hetken aikaa kaikkia menneitä etelänmatkoja, halpamuotiin otettuja kulutusluottoja ja maahan viskottuja tupakantumppeja. Sitä hiilijalanjälkeä, joka kasvaa kasvamistaan sillä aikaa, kun vilkuilemme Woltin applikaatiosta minuutteja muoviin pakatun noutoruoan saapumista odotellessa ja joka roudataan kotiovelle puolen kilometrin päässä sijaitsevasta ravintolasta.

Ymmärrän, että tilanne on vuonna 2018 jo siinä pisteessä, että syytöksillä on juuri nyt paikkansa ja aikansa. Ja totta helvetissä omia mielipiteitä saa ja pitääkin latoa vastineeksi mielipidevaikuttajien luomalle sisällölle, mutta senkin ajan voisi käyttää ehkä silloin tällöin muihin asioihin. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vaihtelun vuoksi, jos jättäisimme mielummin seuraamatta kaikkia niitä kuluttajia, jonka kulutuspäätöksiin emme usko, ja ohjaisimme syytöksemme ja kritiikkimme vaikka omaan lähipiiriin, jonka kanssa voimme käydä ihan oikeaa keskustelua ja poliitikkaan, jossa vedetään niitä kaikista tärkeimpiä linjavetoja?

Ja samalla keskittyisimme omiin valintoihin, tekoihin ja päätöksiimme, sillä yhdelläkään syytöksellä ei ole mitään merkitystä, mikäli piikki omassa lihassamme ei pistä riittävän syvälle.

Terveisin,

Bloggaaja, joka on syönyt tänä vuonna jo ihan liian monta kiloa lihaa, lentänyt turhan monta kertaa Pohjoismaiden välillä ja päätynyt lopulta asumaan sekä tukemaan kansantaloutta, jonka pääasiallinen elinkeino on maaöljy.

//

I don’t usually write about politics or other global issues, but this time I just had to open up about a topic that’s been bugging my mind for a long time. So here we have a blog post discussing climate change from the Finnish perspective and that is also the reason why I won’t be translating it in English.

My main point in short is that instead of talking bullshit about other people’s decisions, I’d love to see more actions and understanding, instead hate and accusations. In the end, we’re standing together in this deep shit and if we’re not able to focus our energy in acting and caring instead of hating, we can just keep on watching the flames.  

Photo: Tomi Mustikka

Sporttivartti Kim Jonesin tapaan

nikexkimjones

Vuoden suurin muotiuutinen ajoittui todennäköisesti tammikuulle, jolloin Kim Jones otti hatkat Louis Vuittonilta. Suunnittelija on sen jälkeen löytänyt uuden kodin Diorilta ja pyöräyttänyt siinä sivussa pienen urheiluvaatteita sisältävän kapselimalliston Nikelle.

Meikäläinen on viihtynyt tänä syksynä huolestuttavan paljon tavanomaista urheilullisemmissa kledjuissa, mikä johtuu tasan ja ainoastaan maailman parhaasta treenivalmentajasta. Salitreeni on siis kulkenut paremmin kuin pariin vuoteen ja siitä syystä sporttivaatteet kiinnostavat myös tällä hetkellä ihan tosi paljon!

Kim Jonesin Nikelle suunnittelemat vermeet ovat tosin tarkoitettu jalkapallon potkimista varten. Jones otti ja yhdisti futisvarustuksen klassisia elementtejä moderneihin leikkauksiin ja siluetteihin, mikä johti analyysin mukaan Sex Pistolsin uhmaa huokuviin vaatteisiin.

Kokoelmasta tulee kyllä itselleni mieleen punkin sijaan gootahtava Star Trek, mutta siitäkin huolimatta tahtoisin nyt vaihtaa omat treenikledjuni mustaan univormuun. Ihania avaruusviboja!

//

Kim Jones broke the internet after announcing his departure from Louis Vuitton in January 2018. I agree, Jones did a brilliant job at Louis Vuitton, but my favourite collection designed by him is actually done in collaboration with Nike. 

Jones’ capsule collection is filled with clothing designed for football players. His mission was to redesign football garments, by utilising classic football elements and combining them with modern cuts and silhouettes. Nike states that the collection captures punk aesthetics but in my opinion, it resonates more with science fiction and Star Trek.

No matter what, I’m now dreaming of a monochromatic collection of sportswear in my own closet as well. 

Photos: Nike

Rust

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jacket: Levi’s | Turtleneck: Arket | Trousers: Zara
|
Shoes: Converse

Inhoan Zaraa ehkä eniten kaikista maailman vaatekaupoista. Aleksanterinkadun liikkeen pölyisillä lattioilla likaantuvat ja reikiintyvät vaatteet ovat loistava esimerkki siitä, miten halpavaateketjun tuotteilla ei ole edes sen verran arvoa, että liikkeeseen olisi palkattu riittävästi myyjiä pitämään rekit ja hyllyt järjestyksessä.

Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen, miten jengi jaksaa silti pukea päällensä merkin huonolaatuisia vaatteita ja muilta brändeiltä vohkittuja ideoita. Ja sitäkin suuremmalla syyllä olen funtsinut, miten myös meikäläinen päätyi Zaran liikkeeseen pari viikkoa sitten, eksyi sovituskoppiin ja poistui rikospaikalta käsikynkässä paperikassin kanssa.

Puolustuksena sanottakoon, että en ole ostanut Zarasta saati muusta halpakaupasta pitkään aikaan yhtään mitään. Vakosamettia oli kuitenkin vaikea vastustaa, erityisesti täydellisessä ruosteenoranssissa sävyssä. Ihan kivalta housut myös näyttävät, jopa maailman tylsimpien vaateparien kaverina.

On tällä tarinalla opetuskin ja tiedätte varmasti varsin hyvin, millainen on ahneen loppu: housuihin tuli reikä ensimmäisen käyttökerran jälkeen.

Ei muuta kuin hasta la vista Zara, toivottavasti kypsytte pian konkurssiin siellä Espanjan auringon alla!

//

If I’d have to create a list of clothing stores I hate the most, Zara would easily take the first place. Their store in the city centre of Helsinki is a brilliant example of the downsides of fast fashion and the value people put on clothing. 

I’ve always found it disturbing how people still buy clothes that break down in a short time and whose design is stolen from other, more prestigious brands. That’s why it was even more disturbing to find out that a few weeks ago I found myself in a Zara store, getting lost in the fitting rooms and exiting the store with a paper bag. 

Something obviously happened in the store and I had to buy these corduroy trousers that look good even with the lamest clothes I could find from my closet. I should’ve left them in the store though since already after a few days, the trousers broke down. Surprising? Not really. 

Photo: Tomi Mustikka

 

Incognito

AMI ALEXANDRE MATUISSI FW18 PARIS MEN FASHION WEEK 17/01/2018

Melkoinen viikko! On nimittäin vasta tiistai ja meikäläisellä on jo viisauksia jaettavana. On nimittäin niin, että yhdenkään maallikon ei tulisi aloittaa uutta viikkoa itseään täynnä olevien bisnesmatkustajien ja aivan ulapalla olevien lomamatkaajien kanssa samalla kello seitsemän aamulennolla.

Siinä lähtee nimittäin helposti järki.

Joten meikäläinen aikoo pukeutua seuraavalla paskamaisella aamulennolla vähintään yhtä virtaviivaisesti kuin AMIn syysnäytöksessä konsanaan, ja sukeltaa yhtenä liituraitan metrotunneleihin tai Frognerin Inkogintogatelle.

Juuh, sellainenkin katu täältä Oslosta löytyy.

//

Taking the earliest flight at 7 am isn’t necessarily the best way to start the week. Next time I’m flying that early, I’ll definitely be wearing something close to the look seen at AMI’s fw 18 runway show in order to make the experience a bit smoother. 

Photo: AMI

Rajaton

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“She read Andy Warhol’s books and realized that what most people want, when they dream of fame, is not necessarily wealth or power but limitlessness: the ability to change.”
Rachel Syme, The New York Times.

Lady Gaga on taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan ja taiteilija on esiintynyt jo ties miten monessa mediassa A Star Is Born -elokuvan ensi-illan lähestyessä. Varastin oheisen sitaatin uunituoreesta The New York Timesin haastattelusta, jonka kirjoittanut Rachel Syme analysoi huumaavan tarkalla otteella Gagan ympärillä huojuvaa tähtiauraa. Teksti resonoi jossain syvällä solutasolla.

Lienee paikallaan mainita heti alkuun, että julkisuus ei ole ollut koskaan Gagan tapaan päiväunieni kohde tai ehkä oli ensimmäisellä luokalla, kun sain joululahjaksi A-Teensien ja Britney Spearsin cd-levyt, mutta se on jo toinen tarina. Tämän avautumisen päiväys on tässä päivässä.

Olen opiskelujeni osalta siinä tienristeyksessä, että paluu työelämään alkaa tulla vähitellen ajankohtaiseksi. Se tuntuu samalla ihan tosi ihanalta ja kammottavalta ja ansioluetteloani päivittäessä olen ymmärtänyt, että näytän sen perusteella lähinnä jakomielitautiselta ja sitoutumiskammoiselta. Olen singonnut sinne sun tänne, huvipuistosta mainostoimistoon, narikkapojasta projektipäälliköksi ja amiksesta yliopistoon.

Symen sitaatin luettuani muistin taas, mistä tässä kaikessa on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana kyse. Muutos on ollut mulle polttoainetta, jota olen käryttänyt rikkoessani omia henkilökohtaisia ja ammatillisia raja-aitojani. Minua on aina ahdistanut ajatus siitä, että kouluttaisin itsestäni yhden tempun ponin, jonka kaviot kopisevat koko loppuelämän samojen askelsarjojen mukaan. Sen takia olen viettänyt leijonanosan aikuiselämästäni jossain siellä mukavuusalueen toisella puolen.

Kuten Syme sen tiivisti, olen pyrkinyt urallani fyrkan ja vallan sijasta kohti rajattomuutta. Siinä saattaa olla hieman selittelemistä ja se todennäköisesti näyttää kummalliselta ansioluettelossa, mutta se on lopulta aika yksinkertainen asia. Toiset tahtovat vahvan ammatillisen leiman ja lokeron, mutta uskon itse jatkuvaan muodonmuutokseen.

Olin pari viikkoa sitten raksaamassa Kaarina Kaikkosen We Are Still the Same -installaatiota Oslon oopperatalon vastarannalla. Taitelija kysyi minulta useaan otteeseen työn lomassa, mitä helvettiä johtamisen opiskelija tekee niittipistooli kädessä UFFin lahjoittaman paitameren keskellä.

Sitä ihmettelin hetken minäkin, mutta en enää.

Siellä meikä pisti taas yhtä raja-aitaa paskaksi.

//

“She read Andy Warhol’s books and realized that what most people want, when they dream of fame, is not necessarily wealth or power but limitlessness: the ability to change.”
Rachel Syme, The New York Times

I love Lady Gaga and I’m so happy that she’s had more airtime in media while promoting her new movie, A Star is Born. The citation above is taken from The New York Times article revolving around Gaga’s stardom and fame, written by Rachel Syme and it hit me hard. 

I guess it’s worth mentioning at this point that I’ve never really dreamed of being a celebrity. Still something in Syme’s words felt so meaningful, especially when reading it in my current life situation.

I’m finishing my studies next spring, meaning that I have to start penetrating to the job markets again asap. It feels strange and updating my cv and resume has been for some reason a dreadful experience. Going through things that have happened to me career wise and academically during the past years has led to me thinking of fundamental questions, like if anything makes sense anymore. I’ve been doing way too many things in my past and looking at my resume gives a picture of me as lunatic who hates decision making and committing to anything for more than a few weeks.   

Reading Syme’s article and especially the quote above made me realise a lot about my career. What I’ve been looking for is not definitely fame, money or power but limitlessness. I love change and I’ve never seen myself as a one trick pony. Instead, I’ve seen myself as someone who keeps growing and evolving continuosly.

That’s for sure how I’ll keep thriving in the future as well. 

Photo: Tomi Mustikka